Pannuja, pannuja, lisää pannuja!

Kuolema on tuntunut olevan kintereilläni heti kun jalka irtoaa maasta. Eihän se oikeasti ole ollut, mutta puhun siis jälleen kerran putoamisesta ja putoamisen pelosta. Aihe on itselleni tietysti läheinen, koska olen kärsinyt järjettömästä putoamisen pelosta. Kaikki ne tutinat, jalan sheikkaamiset, hengityksen salpaava pelko. Aloittaessani kiipeilyn, puhutaan siis vielä sisäkiipeilystä, jähmetyin boulderoidessa viimeistään seinän puoliväliin, siis jalat ehkä 1-1,5 metriä maasta, ja siksi inhosin boulderointia. Eikä yläköydellä homma sujunut sen paremmin liidaamisesta puhumattakaan.

Vielä viime vuonnakin koin satunnaisia lamaavia kauhunsekaisia pelkotiloja. Italiassa lähdin urheasti liidaamaan erään trädimultipitchsläbin ekaa pitsiä. Helppoa UIAA 4 släbiä (släbi ja helppo eivät mun mielestä kuulu samaan lauseeseen, aivan kuten släbi ja trädikään eivät kuuluisi). Sanoin Heikille, että jos pää ei kestä kiipeän sitten alas tai poikkaroin läheiseen pöpelikköön. 10 metriä kiivettyäni jähmetyin. Totaalinen paralyysi. Ensimmäinen pultti kiilteli viiden metrin päässä. Helpot viisi metriä. Alas en pystynyt kiipeämään, enkä liioin poikkaroimaankaan. Seisoin siinä släbillä, eivätkä jalat totelleet. Ei hemmetti, mitä mä teen?

Nopeasti tehtiin päätös, että Heikki kiipeää ekalle pultille. Siinä lennossa Heikki poimi valjailtani räkin ja hipsutteli pultille. Laitoin köyden varmistukseen ja Heikki jatkoi ekalle ankkurille. Voin muuten kertoa, että varmistaminen tasapainoilemalla släbillä ei ole ihan helppoa ja siinä saa vielä varoa, ettei nykäise liidaajaa kalliolta nojaamalla vahingossa köyteen. 60 metriä, yksi pultti ja kaksi piissiä. Jäätävää horroria. Ai niin, tän varmisettavuus oli topossa R2+ eli 2 ja 3 väliltä: (R2) fairly easy to protect --- potential length of fall: some meters ja (R3) Difficult to protect --- Potential length of fall until 7-8 meters. Esitän tähän kyllä eriävän mielipiteen. Ehkä olen nössö, mut mieluiten olenkin nössö, terve ja hengissä.

Voimakkaiden pelkojen vuoksi jouduin varhaisessa vaiheessa tekemään päätöksen, että joko kohtaan pelkoni ja työstän mentaalipuoltani tai lopetan kiipeilyn. Luovuttaminen ei ole mun tapaista. Enhän mä voi olla niin luuseri, etten pystyisi kiipeilemään? Itse asiassa niille, joiden pelot eivät ole yhtä voimakkaita, voi pelon kohtaaminen olla paljon vaikeampaa: pelkojen kohtaamista voi väistellä pitkäänkin tekemättä asialle mitään. Reittejä voi työstää doggaamalla tai yläköydellä, sisällä kurkottaen klippaaminenkaan ei ole harvinainen näky, ja liidaaminen sujuu ainoastaan silloin, kun reitti on ennestään tuttu tai selkeästi oman taitotason alapuolella. Pelko tai jännittäminen vaikuttaa jatkuvasti kiipeilyyn, se kuluttaa paljon energiaa, tekee liikkumisesta jäykkää ja kankeaa. Se rakentaa henkisen muurin. Jatkuva jännittäminen myös hidastaa kehittymistä ja aiheuttaa turhautumisia.

Väliin vähän kiipeilyporkkua. Tähtireitti Flakes of wrath 5.9, Wall Street, Utah.

Mitä enemmän olen työstänyt mentaalipuoltani ja karistanut putoamisen pelkoani sitä selkeämmin näen kuinka moni kokenutkin ja teknisesti taitava kiipeilijä kärsii putoamisen pelosta. Näen heissä pelon selvemmin mitä itsessäni näin, ihan siitä syystä, etten näe itseäni ulkopuolisen silmin. On harmillista nähdä, kuinka monen taitavan kiipeilijän potentiaali ei nouse kukoistukseensa tästä syystä. Ihminen on käyttämättömän potentiaalin ilmentymä.

Putoamisen pelkoon on edelleen vain yksi lääke: putoaminen. Ja se on tehokas lääke se. Toki yllä kertomaani Italiassa tapahtuneeseen päänhajoamiseen ei putoamistreenistä ollut apua: eihän mulla ollut mitään mihin pudota, paitsi maa 10 metriä alapuolella. Joka tapauksessa pääkopan hajoaminen tiukassa paikassa voi olla huono juttu. Vaikeusaste reitillä oli jotain sellasta, että sitä pystyis kiipeämään unissaankin. Onnistuin kyllä liidaamaan reitiltä myöhemmin yhden pitsin, jossa romppeita sai sentään 5-7 metrin välein. Pienten pakittelujen (ylös-alas-ylös-alas-ylös) ja seinällä käytyjen henkisten kehityskeskustelujen jälkeen onnistuin kokoamaan itseni ja pääni ja lopulta ihan liekeissä nousin reilu 30-metrisen pitsin. Mulla menee muutenkin usein ulkona ainakin pari köyttä ennenkuin kropan lisäksi pääkoppakin lämpenee. Kun pää on lämmennyt, on Heikki monesti todennut että huhhuh, en olis kyllä ite tota uskaltanut kiivetä! Mut monesti se on niin, että liidissä on ihan eri psyyke kun kakkostellessa. Ja siksi just liidaaminen on niin hienoa.

Harjoittele siis putoamista liidissä. Ensin pultti vyötäröllä, sitten polvista ja lopulta nilkoista. Kun pannuttamiseen alkaa tottumaan, ota liidipudotuksia liikkeestä. Jos pidättäytyy passiivisessa köyteen pudottautumisessa, siitä saattaa tulla ratkaisumalli tiukkaan paikkaan aivan kuten jatkoista repimisestä saattaa tulla. Sen sijaan, että uskaltaisi tehdä liidissä vaikeita muuveja, jotka todennäköisemmin epäonnistuvat kuin onnistuvat, kiipeilijä mieluummin hyppää köyteen huilimaan ja miettimään kuin tippuu muuvista. Tällaisen ratkaisumallin omaksuminen saattaa myös haitata kiipeilyn taktisten ratkaisujen ja lepopaikkojen löytämisen oppimista ja sitä, että oppisi rentoutumaan ja fokusoitumaan tiukassa paikassa. Ja oikeastaan tällaiseen ratkaisumalliin taipuva kärsii edelleen putoamisen pelosta, aivan kuten sellainenkin, joka tarvittaessa uskaltaa tiputtautua köyteen, mutta ei uskalla ottaa riskiä, että putoaminen olisi hallitsematon tai yllättävä silloin, kun pudotus ei kuitenkaan olisi vaarallinen.

Putoamisen pelko ei lähde sillä, että ottaa isot pannut kerran viikossa tai kuussa. Pannuttamisen pitää olla osa kiipeilyä jokaisella kiipeilykerralla. Silloin ei "oteta tähän". Silloin tehdään muuvit loppuun asti huolimatta siitä onnistuuko vai epäonnistuuko, jaksaako vai ei jaksa, saako otteesta kiinni vai putoaako. Älä odota, että putoamisen pelko häviää itsestään. Se ei häviä. Kun seuraavan kerran kiipeät, vie se köysi ylös ihan itse; liidaa ja pannuta!

Pannulaskuri 2014: 54